Skokuna (Rana temporaria) on mualla ta veješšä eläjä šelkärankani. Karjalašša šitä on joka čupušša ylen äijä. Skokuna hyppelöy etehpäin ta liikkuu piäašieššä yöllä. Skokuna vuatiu koštieta ympäristyö ta lisääntyy munimalla. Še šyö moniehie pikkueläjie.
Skokunan kutu on kevyällä huhti-kešäkuušša. Kutupaikkoja ollah ojat ta lammikot. Emäččy muniu veteh mähnyä, jopa 2 000 jiäliččyä kerrallah. Skokunan poikani on nimeltäh čirkka ili čiuroi. Skokuna šuattau elyä jopa 15 vuotta.
Ennein skokunua šanottih "jumalan puapokši", ta riähkä tulou skokunan tapannašta. Uškottih, jotta skokuna kantau šeläššäh taivašta. Sananparši šano, jotta "joka puu purou milma, joka šammakko (= skokuna) šanou", ta toini jotta "šyöpi hauki šammakonki šelän šuuren uituoh, naipi mieš pahanki naisen viikon ilmain oltuoh" (Kontokki). Skokunua käytettih niise parannukšešša, a još lehmä astu skokunan piällä, niin rupei verta lypšämäh. Skokunan vihat jiätih, tietäjä tiesi kuin parantua. Vuonnislaini Anni Lehtoni kerto Samuli Paulaharjulla vuotena 1911 näin:
»Skokuna, sammakko, kun heiniin kusoo, niin kun niihin sitten koskoo, niin siihen tuloo semmonen, kuin nieklalla olisi pistetty, musta nuppu. Ja kun saa viikomman olla, niin se niin polttaa, niin kun tulen polttama. Jos se sormeen sattuu, viepi koko nivelenkin. Muualle jos sattuu, niin on niin "tusilla". Skokunan jälen puhujia kun on, niin ne laatii hautiet. Vanha koivu kun on kaatunut, niin siitä sammalia, rannoilta vesipajuista kettuja, rannan ryönii, vejen ajamii, myös vesiheinii. Niistä tehdään hauteet; skokuna kun semmoisilla paikoilla kulkoo, niin siksi niitä otetaan. Kun vesi on jäähtynyt, niin kääritään hauteet kuluneella verkkorievulla skokunan jälelle.»